"Paskamunapäivien uupumuslaulu" 4.9.-13

Pienen pieni Raunis, mitä teetkään nyt
kun päivän pitkään kiertoon olet väsynyt?
Pienen pieni Raunis, ylös nousethan?
Skippaamalla päivän saat vain tuulen huonomman.

Pienen pieni Raunis, kaikki hyvin on
päivän koittaessa saat nähdä auringon!
Pienen pieni Raunis, on pitkä päivä sulla
eikä tainnut läksyistäsi lasta, paskaa tulla.

Pienen pieni Raunis, nosta pystyyn pää
et nukkua saa tunneillasi, vaikka väsyttää
Pienen pieni Raunis, jaksa vielä hetki
onhan vielä edessäsi pitkä kotiretki

Hyvä pieni Raunis, kun jaksat opiskella,
vaikka kotiin päästyäsi itket lattialla
 Pienen pieni Raunis, uhri uupumuksen
kuolo kuittaa univelat sulkiessaan uksen.

"Julistus" 8.6.-13

Julistan päivät helliksi
ja yöt armollisiksi
Tapahtukoon paljon kaunista
ja vain vähän peruuttamatonta
Puuttukoot kivuliaat kuolemat
ja eläväisten pitkällinen kärsimys
Olkoon valo hämärää vahvempaa
ja ihmisten luottamus tulevaan kaikkein vahvin
Jättäköön huoli kansan halaamatta

 Tuoksukoon ilmassa timjami
syksyisten kasvissosekeittojen ja
hyvien muistojen kunniaksi!

"Minä olen" 18.2.-13

Olen nälkä.
Olen jano.
Olen väsymys, kaipuu ja kipu.

Olen se hetki, jona ymmärrät, ettei rakkaasi olekaan rakas, se hetki, kun et tunnista peilistä itseäsi. Olen ne tuhannet kuulumattomat huudot, kymmenet unettomat yöt, olen se uhkakuva joksi et tahdo tulla - olen hiljalleen vettyvät piirteesi ja tunteet joita et tunnusta. Olen se paniikki ja päämäärättömyys ja pelko, olen päivä jolloin et saa enää käännettyä kylkeäsi nousemisesta puhumattakaan. Olen häpeä, olen inho ja kauhu, sinun väsyneet askeleesi lätäköissä ja linja-autossa lohduton itku. Olen ne tuokiot joina tajuat olevasi yksin, minä olen ne tunnit kun toivot olevasi kuollut.

Olen se, joka valvoo viimeisenä vierelläsi ja toivottaa miellyttävää matkaa helvettiin.

"Tarina punaisista siivistä" 15.10.-12

Hän luuli osaavansa lentää. Ymmärrätkö, niin hän luuli, hassu lapsi. Hän luuli, että hänen lapaluidensa jatkeena oli punaiset siivet. Ne olivat niin untuvaiset, että hän väitti talvisin pärjäävänsä ilman takkia. Siivet lämmittivät häntä, niin hän sanoi pakkasen saadessa hänen käsivartensa sinertämään.

Hän oli aina vihainen, kun en päästänyt häntä yksinään ulos, mutta minä opin jo siitä yhdestä kerrasta, kun hän kiipesi kalliolle, hyppäsi alas ja mursi molemmat jalkansa.
"Linnunpoikasetkin harjoittelevat korkealta. Tämä oli sinun syysi, kun et vienyt minua korkealle, kun olin pieni", hän sanoi itkuisella äänellä terveyskeskuksesta lähtiessämme.

Ennen pitkää hän lakkasi puhumasta siivistään. Ajattelin sen menneen kokonaan ohi, ajattelin, että se oli ollut vain lapsuuden kuvitteluleikki. Sellainen ihan vaaraton, paitsi että tämä oli aiheuttanut hänen kohtuullisen pieneen ikäänsä nähden aivan liian paljon vaaratilanteita.

Pian huomasin hänen laihtuvan laihtumistaan. Ensin uskoin kaikkia terveydenhoitoalan ammattilaisia heidän sanoessaan sen olevan kasvupyrähdyksen aiheuttama epätasapaino ja että se menisi kyllä ennen pitkää ohi. Kuitenkin hän oli laiha vielä kolmenkin vuoden päästä.

Eräänä päivänä hän tuli luokseni huutaen:
"Äiti, äiti, miksi minuun sattuu niin kovasti?"
Sulkiessani hänet syleilyyn käteni tavoitti hänen ruhjoutuneen selkänsä aiheuttaen tuskanulvaisun. Ruhjeista pilkottivat lapaluiden kärjet, verta valui pitkin hänen alaselkäänsä kohti reisiä ja lattialle lätäköksi. En tiennyt mitä tehdä - laiha lapseni selkä veressä sopersi itkien ajatelleensa, etteivät siivet olleetkaan vielä valmiit, koska niiden päällä oli liiaksi rasvaa ja nahkaa. Minulla ei ollut keinoja auttaa.
Soitin hätänumeroon joka oli ruuhkainen syystä tai tai toisesta Juuri, kun linja aukesi, tyttäreni menetti tajuntansa. Suustani tunkeutui surkea parku, pudotin puhelimen lattialle ja itkin.

Hänellä todella oli siipensä, tajusin, kun katsoin lattialla makaavaa hahmoa, joka vielähetki sitten oli ollut lapseni tomumaja. Hänellä todella oli punaiset siipensä, joilla hän nyt lensi jossakin toivottavasti onnellisena.

Mutta miksi, voi miksi niiden piti satuttaa niin kovasti meitä molempia?

"Totuus on subjektiivista" 4.11.-12

Olen kunnossa
Olen juuri syönyt
Juuri nyt tahtoisin vain olla yksin

Kissa raapaisi minua eilen (ja toissapäivänä ja viimeiset kaksi kuukautta)

Ei ollut muuta pakotietä
Sinäkin vihasit minua jo joten
meidän suhteemme olisi joka tapauksessa ollut ohi


Viimeisinä hetkinäni minua ei pelottanut tippaakaan

2.10.2012

Tämä kertomus on hämmentävä. Ei siksi, että sen pitäisi, mutta se hämmentää sinua. Jotkin kertomukset ovat sellaisia. Ihan fiksuja, mutta hämmentäviä. Vähän niin kuin sinä itse.

Väittivät sinua aivokuolleeksi, vaikket ollut, vähän sekaisin vain. Et kuunnellut heitä. No hyvä on, kuuntelit ja välititkin aika paljon. Siksi pöllit sen auton ja ajoit sen lyhtypylvääseen.Veivät sinut takaisin.
(Saatoin vähän valehdella, kun sanoin "ihan fiksu", mutta en halunnut antaa sinusta ihan sekopäistä kuvaa heti alkuun.)

Pääsit pois, kun olit 17. Olin jo ehtinyt unohtaa sinut, mutta sitten, sitten sinä ilmestyit oveni taakse ja katsoit minua hassusti. Päästin sinut sisään ja kuuntelimme Amiinaa. Tai siis minä kuuntelin, samalla kuin annoin sun höpinän mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Pelkäsin tapahtuvan sen saman jutun, kuin joskus nenähuuhtelukannun kanssa, ettei kaikki menekään heti läpi asti.
Hämmensit teetäsi vastapäivään. Olin rakastanut sinua, mutta nyt, yhtäkkiä, kaikki sinussa alkoi ärsyttää. Se, miten kaivoit viisi vuotta vanhat vitsit uudelleen esille.

Aloin törmätä sinuun kaupoissa, linja-autoissa, kirjastoissa, terveyskeskusten odotustiloissa. Jos minulla oli seuraa, jätit minut huomiotta ja veit myös seuralaiseni huomion, oli se sitten kuka tahansa ja jälkeenpäin kaikki kehuivat kuinka kiva tyyppi olet onpas kiva että olen löytänyt tuollaisia ihmisiä.

Sitten yhtenä päivänä tavallaan tapoin sinut. En tiedä miten, enkä tavallaan edes tappanut. Mutta tavallaan tapoin.

En nähnyt sinua enää. Parin vuoden päästä kuulin, että sinut oli viety takaisin. Mutta siellähän sinä viihdyitkin niin hyvin. Olin pitkästä aikaa todella hyvällä tuulella, koska olin saanut omat kaverini takaisin - he eivät enää kyselleet sinun perääsu. Jostain he olivat kuulleet menneisyydestäsi ja sanoivat, että olin tosi vahva kun jaksoin. Vaikkei se niin mennyt.

Ja sitten,  sitten viime viikolla avasin asuntoni oven ja kaikki oli normaalisti. Jos näkisin tulevaisuuteen, tietäisin, että huomenna löydän kenkäsi eteisestäni ja kahvi on jo hyvää vauhtia tippumassa.

"Tappokeli" 18.1.-11

Ulkona luulee kuolevansa
Liukastun, kaadun
Nousen
Toivottavasti kukaan ei nähnyt
Liukastun, kaadun
Nousen


Joku kysyy sattuiko
vastaan
"Ei pahasti"
Ei enää, olen jo turtunut
Ei enää, osaan jo tehdä sen oikein

Tappokelissäkin kidun elossa
Ja keväällä kiitän sitä joka näki.

"Hieno aloitus päivälle" 13.11.-10

Radiosta soi Ultra Bra
Minä painauduin pieneksi
ja itkin

Lehdessä luki että joku on kuollut
En herännyt hälytysajoneuvoihin
vaikka viideltä
Piha oli ollut täynnä.

(Naapuritalossa tapahtui viime yönä. R.I.P vaikken sinua tuntenutkaan.)

"Pimeää" 10.11.-10

Pimeässä huoneessa on pimeää koska siellä ei ole ikkunoita eikä lamppuja. Joku sammutti yön viimeisen kynttilän ja jäljelle jäi pimeys. Pimeydestä kuuluu ääniä, jotka eivät oikeasti ole siinä, vakuutan itselleni. Minun kiero mieleni vain kuvittelee kaiken. Ei, minä olen yksin, täysin äänieristetyssä huoneessa ja voin aistia vain oman ruumiini äänet - sykkeen ja verenkierron ujelluksen. Olen yksin, huudan pääni sisällä. Olen totaalisen yksin, sillä minulla ei ole ketään.
Joku koskettaa ja olen varma että se on suojelusenkeli. Ne ovat paikalla vielä silloinkin kun enkelit jättävät. Sykkeeni kiihtyy ja olen varma että kehoni räjähtää kaikessa pimeydessä, että minä kuolen pian. Mutta se jokin pitää olkapäistäni kiinni eikä anna lähteä, minun silmiäni polttavat kyyneleet. Ne ovat ilon asialla. Ilon ja pelon.

En tahdo lähteä, sanon itselleni.
En nyt, kun vielä on aikaa.

18.-19.10.-10

Onko ruoho vihreämpää
pensasaidan toisella puolen?

"Ei", he sanoivat
"Siellä on kellanvihreää."
Mutta minähän olen aina pitänyt ruskasta.

Silloin en muistanut
kuinka kylmiä syksyt ovat
Minä en muistanut
kuinka jalat uppoavat mätäneviin lehtiin
Enkä sitä, miten siilin päälle tallaaminen sattuu ---

Sisälle
sillä enhän minä tarkoittanut satuttaa.

Kuoleman korjatessa satoaan
en ollut vielä valmis
Olen tässä kai keväälläkin
kitukasvuisen puun turha hedelmä

Ajatusten syyttävä äänimatto,
tiivis,
kuin kasa lehtiä
kasa murrettuja värisävyjä
Murrettuja sydämiä

Sanoo, kaikki on minun vikani
muiden vika.
Sanoo, ettei pitäisi surra
sillä tämä on vasta lopun alkua.
Sanoo, valita sitten
kun tämä huonokin elämä valuu sormiesi välistä

Sanoo, iloitse nyt
sitä iloasi
jota tuntisit hänen puolestaan
jos se ei tekisi sinulle kipeää

Silti kivunkin edessä on oltava vahva.

Minä olen ollut vahva.
Minä olin vahva
Mutta vahvakaan ei ollut ikuinen
tämän kaiken ollessa niin kuluttavaa

Olen heikko
Olen merkityksettömyys
Olen huono ihminen,
lasivillassa kasvatettu lellilapsi




Se vain tekee niin kipeää olla sairas.


Henkisesti.

"Luolassa" 22.9.-10

Luolan seinämät ovat noin kahden metrin päässä toisistaan.
Seison hämärän ja pimeyden rajamailla ja koitan löytää vielä muutaman radioaktiivisen koppakuoriaisen - ne suuntaavat aina ulospäin. Kivikautisen hautausmaan ummehtuneeseen mutta rakkaaseen tuoksuun sekoittuu vahvan tussin löyhkä joka saa pääni särkemään. Melkein lämpimistä seinämistä voin päätellä ulkopuolella olevan laavaa - sen siitä saa kun menee liian syvälle pysäköintihalliin. Kissat toki vahingoittuvat uteliaisuutensa vuoksi, mutta minä olen ihminen. Ihminen, kuulitteko!?

Äkillinen maan ärtynyt murina tiputtaa katossa roikkuvia suolakristalleja takanani. Minä käännyn ja näen valonkajoa. Noinko lähellä luolan suuaukko olikin? Valo voimistuu vaikken liiku ja petyn. Joku toinenkin on siis eksynyt luolaan...

Jostakin katon pimeydestä lähtee liikkeelle jotakin nahkaista ja pelästynyttä. Lepakoita. Ovatkohan ne koskaan nähneet valoa? En usko etteivät olisi.
Odotan valonlähteen nurkan takaa ja sen se tekeekin: loputon virta kuumaa sulaa kiveä. Käännyn juostakseni mutta huomaan multapintaisten seinämien sortuvan.
"Nyt minä kuolen", ajattelen ja sen minä teenkin.

Vihdoinkin.

12.9.-10

Kun luovuus
muuttui ruumiiksi
en osannutkaan enää elvyttää

Silloin ainoa pakotieni tukittiin
kivillä ja kauranjyvillä

Yrittäisin ulos
vaikka epätoivoisin keinoin
Mutten halua tuhota
sitä tulevaisuutta
jota minulla ei ole

28.8.-10

"Pidä huolta
Vie perille"

Alitajuntani käski
sinun äänelläsi
Muita en kai enää uskoisikaan

Kuinka monetta kertaa
pelastitkaan taas henkeni
(Vaikket mitään tehnytkään.)
Minä lupaan sinulle:

Pidän huolta, vien perille
Vaikka luoteja sataisi ylleni.

"Titanic" 16.8-10

Nähkäämme New Yorkissa
Katselen teitä viimeiseen saakka
Pidä lapsista huolta
toivota hyvät yöt

Vene lähti avomerelle
ihmisten huudot ympärilläni
Vesi tavoittelee meitä kaikkia

En usko enää tulevaan
mutta toivon

Vettä jo keulaan, nimeen asti
valot vilkkuvat
sammuvat sitten,
perä vajoaa aaltoihin.

Nähkäämme New Yorkissa
olivat viimeiset sanani
sitten vajosin pohjaan
kera uppoamattoman laivan.

"Kotimatka" 14.8.-10

Tiellä juoksee kissa
minä maukaisen
Se tuijottaa kuin mielipuolta
Ehkä olenkin
Mitään en myönnä.

Tuulispäänä alamäkeen
eikä tänäänkään autoja risteyksessä

"Vaino" 14.5.-10

Joka hetki
kun ylitän suojatien
Kun hyppään veteen
Kun istun pyörän satulaan
ja poljen

Vaikka makoilisin peiton alla
lukemassa hyvää kirjaa
Tai nukkumassa

Minun silmäluomieni takana
ainoa joka liikkuu
vainoten, odottaen
on itse pimeys, olemattomuus.
Kuolema.

"Tivoli" 1.5.-10

Pyörittää, pyörittää
painaa pääni vasten penkkiä
Kädet ilmassa
Jalat vapaana
Silmät suljettuina
tai auki, miten vain.

Kunnes tajuan taas ajattelevani
samaa rataa
kuin muutenkin

Mutta maailmanpyörä ei hajoa.

"Haluan" 22.4.-10

Haluan itkeä mutten voi
Haluan kuolla mutten uskalla
Haluan huutaa mutten saa
Haluan tappaa mutten kuitenkaan
Haluan nauraa
mutta eihän minulla ole
mitään naurettavaa

"Sotilaat" 18.4.-10

Heillä on lupa tappaa
ja niin he tekevät
Vievät vaimoilta miehet
lapsilta äidit
ja kaipa lopulta lapsetkin

Tahdosta
mutta kenen
Vaiko kenenkään?

"Toivon" 12.4.-10

Minä toivon voivani elää
Minä toivon voivani kuolla
Minä toivon sekoavani
Minä toivon saavani
pitää järkeni

Minä toivon voivani puhua
Minä toivon voivani vaieta
Minä toivon,
mutten kuitenkaan lähde
vaihtoehdoista valitsemaan