29.6.2011

"Synkkään kasteltu tyttö" 10.4.-11

Muistatko, kun toissa syksynä pihalta löytyi synkkään kasteltu tyttö?

Kasteltu, tai ehkä se oli kieriskellyt siellä itse. Joka tapauksessa se oli yltä päältä synkässä eikä oikein tiennyt, miten ihmeessä pääsisi siitä eroon. Kai se uskoi ettei mitenkään, ainakin koska synkkä ei ollut enää nestemäistä: se oli jo kuivunut, kuin lasite, ehkä jo poltettukin vedenkestäväksi. Sitä ei saisi enää irti hajottamatta astiaa, tai tyttöä.

Silloin lasitteen alta voisi pelastaa sen mikä on pelastettavissa, siitä voisi ehkä muovata vielä jotain mikä muistuttaisi alkuperäistä.

”Muistuttaisi” ei riitä, se ei olisi sama. ”Muistuttaisi” olisi lobotomia.

”Olisi.”

Sillä nyt he eivät kuitenkaan olleet tekemisissä keramiikan tai taideväärennösten kanssa. Synkkään kasteltu tyttö oli vielä ihminen, vaikka sitä ei olisikaan päälle päin ehkä uskonut. Ehkä he unohtivat sen ajan myötä, sillä lopulta he jättivät suuritöisen ihmisraadon syrjään kuin se olisi ollut sellainen monituhatpalainen palapeli, jonka voi toisinaan piilottaa maton alle ja leikkiä että sitä ei ole.
He unohtivat myös, että synkään kastellulla tytöllä oli tunteet. Se näki ihmiset ammattien ja vieraiden takana ja halusi tietää niistä lisää. Toisinaan se kuvitteli että niitä tosiaan kiinnosti, miten sillä menee ja mitä se ajattelee, miten se haistelee öisin keväistä sadetta ja itkee menetettyjä henkiä. Lopulta se ymmärsi ettei sen kannattaisi enää yrittää ja ihmiset kastelivat sen uudelleen synkkään, ettei se liikkuisi tai pilaantuisi. Ne luulivat että synkkää voi käyttää säilöntäaineena.

Mutta ne olivat väärässä.

Synkkään kasteltu tyttö alkoi nimittäin mädäntyä sisältä päin vaikka jokin siellä tappelikin vastaan. Tyttö syytti itseään siitä että se katseli maailmaa synkän läpi, synkkä huurustui sen hengityksestä ja likaantui ulkopuolelta ja maailmasta tuli entistä pimeämpi ja epäselvempi. Muuta tyttö ei tuntenutkaan ansaitsevansa – se ei ollut sellainen ihminen josta olisi kannattanut kirjoittaa laulua, saatikka sitten kirjaa, mutta sillä oli liikaa mielipiteitä ja näkemyksiä jotta sitä olisi voinut jättää turvallisesti syrjään. Se ei sopinut tähän maailmaan.

Joskus oikein pahasti kyllästyessään se koitti raapia itse synkkään aukkoja, mutta tajusi sitten kantapään kautta, että synkkä ei ollut enää pinnalla, se oli imeytynyt sisemmälle. Tyttö koitti päästä niin syvälle, mutta kyennyt enää kun kädet olivat tahrautuneet hänen omaan vereensä. Se kuitenkin jatkoi huomattuaan että sillä tavalla jotakin tuntui synkän turruttamassa ihossa. Koko ajan se yritti unohtaa, että oikeastaan siihen sattui hemmetisti. Se unohti nukkua ja kun muisti, ei enää osannutkaan. Se makasi öitä valveilla ja toivoi synkästä myrkyllisempää, jotta sen ei tarvitsisi enää jaksaa sitä miten se oli jätetty oman onnensa nojaan, eikä kipua tai pimeää maailmaa. Se olisi rikkonut itsensä, mutta tiesi, miten synkkä karkaisi sen kehosta ja leviäisi ympäristöön. Synkkään kasteltu tyttö ei halunnut sitä noille sen unohtaneille ihmisille, joita kaikesta huolimatta rakasti.

18.6.2011

"Vapauteen" 18.6.-11

Muistan sen tytön vieläkin.

Se kantoi oravan kylkiluita taskuissaan ja oli täydellinen koska tiesi mitä halusi. Se halusi, että sen jokainen luu piirtyisi kauniina sen maidonvalkean ihon läpi ja että se pääsisi vielä joskus lentoon.
Se kertoi aina ihmisille kuinka se kerran oli ollut kotka, mutta kukaan ei uskonut. Sanoivat, että korkeintaan varpunen. En minäkään uskonut, ennen kuin näin kun kerran sen hiusten joukosta lennähti tuulen mukana sulka. Silloin se otti oravanluut taskustaan, sitoi ne toisesta taskusta ottamaansa lankarullaan ja rullan pään kapean vyötärönsä ympäri. Sitten se antoi rullan minulle ja sanoi:
"Pidä kiinni ja juokse niin lujaa kuin pystyt."

Tein työtä käskettyä ja hämmästyin, kun tyttö nousi ilmaan leijan tavoin. Sen ihon läpi kasvoi höyhenet ja linnunnokallaan kirkaisten se katosi taivaalle. Käännyin lähteäkseni ja samassa eteeni putosi oravanluista tehty kaulakoru - kuin kiitokseksi.

5.6.2011

"Suvivirsi" 5.6.-11

Silloin minä sanoin
etten kestä enää yhtäkään aamua
Että vihaan teitä kaikkia
Ettei siitä ole mitään hyötyä
Etten jaksa odottaa
että se ikuisuuden päästä
loppuu kokonaan.

Mutta itkin silti
kun orkesteri soitti
Suvivirren alkusoiton.

"Pidä kiinni" 5.6.-11

Pidä kiinni,
pidä hellästi ole siinä
ole niin kiltti

Sano ettei hätää
minä pyydän
Sano että pysyt siinä
Sano että se hetki kestää
Ei se lopu koskaan

Halaa minua kuin katoaisin
jos vain hetkeksikään päästät irti
Sano että olen kaunis ja arvokas
tärkeä
Vaikken minä sitä uskokaan
Tahdon että tulet lähelle
että voin tuntea sinun lämpösi
Että voin tuntea olevani turvassa