"Paluu" 22.8.-13

Kaikkein helpoimmat hyvästit
soluttautuvat jälleennäkemisen riemuun:
Siisteihin käsiin
    vahvaan sieluun
        laulavaan sydämeen

Pidin huolta, toin perille.

"Pimeää" 10.11.-10

Pimeässä huoneessa on pimeää koska siellä ei ole ikkunoita eikä lamppuja. Joku sammutti yön viimeisen kynttilän ja jäljelle jäi pimeys. Pimeydestä kuuluu ääniä, jotka eivät oikeasti ole siinä, vakuutan itselleni. Minun kiero mieleni vain kuvittelee kaiken. Ei, minä olen yksin, täysin äänieristetyssä huoneessa ja voin aistia vain oman ruumiini äänet - sykkeen ja verenkierron ujelluksen. Olen yksin, huudan pääni sisällä. Olen totaalisen yksin, sillä minulla ei ole ketään.
Joku koskettaa ja olen varma että se on suojelusenkeli. Ne ovat paikalla vielä silloinkin kun enkelit jättävät. Sykkeeni kiihtyy ja olen varma että kehoni räjähtää kaikessa pimeydessä, että minä kuolen pian. Mutta se jokin pitää olkapäistäni kiinni eikä anna lähteä, minun silmiäni polttavat kyyneleet. Ne ovat ilon asialla. Ilon ja pelon.

En tahdo lähteä, sanon itselleni.
En nyt, kun vielä on aikaa.

19.10.-10

Tänäänkin jaksoin lähteä
ulos
kylmään
pimeään
sateeseen

Koska alamäkien jälkeen on jotakin mitä odottaa.

18.-19.10.-10

Onko ruoho vihreämpää
pensasaidan toisella puolen?

"Ei", he sanoivat
"Siellä on kellanvihreää."
Mutta minähän olen aina pitänyt ruskasta.

Silloin en muistanut
kuinka kylmiä syksyt ovat
Minä en muistanut
kuinka jalat uppoavat mätäneviin lehtiin
Enkä sitä, miten siilin päälle tallaaminen sattuu ---

Sisälle
sillä enhän minä tarkoittanut satuttaa.

Kuoleman korjatessa satoaan
en ollut vielä valmis
Olen tässä kai keväälläkin
kitukasvuisen puun turha hedelmä

Ajatusten syyttävä äänimatto,
tiivis,
kuin kasa lehtiä
kasa murrettuja värisävyjä
Murrettuja sydämiä

Sanoo, kaikki on minun vikani
muiden vika.
Sanoo, ettei pitäisi surra
sillä tämä on vasta lopun alkua.
Sanoo, valita sitten
kun tämä huonokin elämä valuu sormiesi välistä

Sanoo, iloitse nyt
sitä iloasi
jota tuntisit hänen puolestaan
jos se ei tekisi sinulle kipeää

Silti kivunkin edessä on oltava vahva.

Minä olen ollut vahva.
Minä olin vahva
Mutta vahvakaan ei ollut ikuinen
tämän kaiken ollessa niin kuluttavaa

Olen heikko
Olen merkityksettömyys
Olen huono ihminen,
lasivillassa kasvatettu lellilapsi




Se vain tekee niin kipeää olla sairas.


Henkisesti.

28.8.-10

"Pidä huolta
Vie perille"

Alitajuntani käski
sinun äänelläsi
Muita en kai enää uskoisikaan

Kuinka monetta kertaa
pelastitkaan taas henkeni
(Vaikket mitään tehnytkään.)
Minä lupaan sinulle:

Pidän huolta, vien perille
Vaikka luoteja sataisi ylleni.

24.6.-10

Minä kiinnyn
itseni hengiltä

Ja sitten ikävä lyö
molemmillle poskille.

"Tekeekö se kipeää?" 23.6.-10

Minä en osannut vastata kysymykseeni, sillä en ollut kokenut sitä. Vielä. Luulin, että tarkoitin vain sitä tietynlaista rakkautta, jota tunnetaan vastakkaista (tai toisinaan samaa) sukupuolta kohtaan. Minua ei kiinnostanut, tiesin että kaikki olisi kuitenkin turhaa. Haluan elää yksin.
Mutta kukaan ei varoittanut minua muusta, kuin niistä jotka etsivät vain sitä mistä ei puhuta. Minua varoitettiin menemästä vieraiden autoihin, minua varoitettiin uimasta liian syvälle. Käskettiin pysyä lähipiirissä ja ylittämään tie vasta vihreällä. He halusivat suojella, mutta miksi suojella ketään hyvältä asialta jonka ei pitäisi satuttaa? Miksi?
Ei siinä olisikaan ollut mitään järkeä, kieltäminen olisi tehnyt pahempaa jälkeä, näkyvämpää jälkeä. Mutta ehkä sekin olisi korjautunut. Haava rupeutuu ja katoaa myöhemmin, vaikka voikin näyttää pahalta. Mutta kuka osaa parantaa halvaantuneen käden, joka näyttää normaalilta?
Minä elin onnellisena, ei, vaan onnettomana. Kunnes se iski. Nosti minut taas seisomaan, suorassa ja puhalsi ilmaa keuhkoihini jotka olivat jo kuolla hapenpuutteesta. Lämmitti minun palelevaa sieluani ja palautti sille tunteet.
Ja minä rakastuin.
Ei, kuten alussa sanoin, ei, ei lainkaan niin. Enkä samalla lailla kuin lapsi rakastaa äitiään (mitä minä en ole tehnyt hetkeen). Se oli riippuvaisen rakkautta, takertuvaa ja ohutta, katoavaa.
Kunnes kaikki romahti. Etsin tulevaisuutta hapuilevin sormin sumusta mutta löysin vain olemattomuutta. Istahdin hiekkatielle ja itkin. Tai ainakin yritin. Tämä kaikki oli riistänyt minulta kyvyn itkeä. Halusin vain kuolla.
Mutta nyt tiesin vastauksen kysymykseen:
”Tekeekö se kipeää?”

Kyllä, se tekee kipeää. Viiltävää, kovaa ja jatkuvaa kipua. Mutta niin suloista ja koukuttavaa.

"Pelkään" 30.4.-10

Pelkään
Jotain tapahtuvan
Ettei enää tulekaan
Kertoo vihaavansa
Lähtee pois
Kuolee pois

Ilman kaikki olisi helpompaa
Helvettiä.

"Kuinka?" 31.3.-10

Kuinka siteeni maailmaan
on yksi ihminen?
Kuinka jaksan jatkaa
vain toisen olemassaolon vuoksi?
Kuinka elämäni ainoa tarkoitus
onkin ikävöidä häntä?
Kuinka ihmeessä
tämä ikinä toimisi näin?

18.2.-10

Sinä naurat sille
mitä muut karttavat
Etkä sure sitä
mitä muut surevat
Sinä et kohtele minua kasana lantaa
Ja sinun hymysi
on kauneinta mitä maa päällään kantaa.

"Älä jätä" 17.2.-10

Minä tiedän sinun kuuntelevan
Minä pystyn luottamaan
Minä sain jo hymyni takaisin
ja kykenen jälleen itkemään.

Minä en halua
tämän kaiken olevan Ohi.

"Huuto" 13.12.-09

Minä luulin tehneeni suuren virheen
Tämä saattaa pelastaa henkeni

Syynäsin viestin läpi
Kerran jos toisenkin
Käskin muidenkin vielä tarkistaa kunnes olin tyytyväinen.
Vastausta ei kuulunutkaan
Ja minä itkin
kunnes kyyneleet ehtyivät.

Mutta sieltä se tuli
ja minun kyyneleeni alkoivat taas virrata
vuolaina koskina pitkin poskipäitäni.

Minun huutoni on kuultu.
Ehkä huomenna olen parempi ihminen