2.10.2012

Tämä kertomus on hämmentävä. Ei siksi, että sen pitäisi, mutta se hämmentää sinua. Jotkin kertomukset ovat sellaisia. Ihan fiksuja, mutta hämmentäviä. Vähän niin kuin sinä itse.

Väittivät sinua aivokuolleeksi, vaikket ollut, vähän sekaisin vain. Et kuunnellut heitä. No hyvä on, kuuntelit ja välititkin aika paljon. Siksi pöllit sen auton ja ajoit sen lyhtypylvääseen.Veivät sinut takaisin.
(Saatoin vähän valehdella, kun sanoin "ihan fiksu", mutta en halunnut antaa sinusta ihan sekopäistä kuvaa heti alkuun.)

Pääsit pois, kun olit 17. Olin jo ehtinyt unohtaa sinut, mutta sitten, sitten sinä ilmestyit oveni taakse ja katsoit minua hassusti. Päästin sinut sisään ja kuuntelimme Amiinaa. Tai siis minä kuuntelin, samalla kuin annoin sun höpinän mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Pelkäsin tapahtuvan sen saman jutun, kuin joskus nenähuuhtelukannun kanssa, ettei kaikki menekään heti läpi asti.
Hämmensit teetäsi vastapäivään. Olin rakastanut sinua, mutta nyt, yhtäkkiä, kaikki sinussa alkoi ärsyttää. Se, miten kaivoit viisi vuotta vanhat vitsit uudelleen esille.

Aloin törmätä sinuun kaupoissa, linja-autoissa, kirjastoissa, terveyskeskusten odotustiloissa. Jos minulla oli seuraa, jätit minut huomiotta ja veit myös seuralaiseni huomion, oli se sitten kuka tahansa ja jälkeenpäin kaikki kehuivat kuinka kiva tyyppi olet onpas kiva että olen löytänyt tuollaisia ihmisiä.

Sitten yhtenä päivänä tavallaan tapoin sinut. En tiedä miten, enkä tavallaan edes tappanut. Mutta tavallaan tapoin.

En nähnyt sinua enää. Parin vuoden päästä kuulin, että sinut oli viety takaisin. Mutta siellähän sinä viihdyitkin niin hyvin. Olin pitkästä aikaa todella hyvällä tuulella, koska olin saanut omat kaverini takaisin - he eivät enää kyselleet sinun perääsu. Jostain he olivat kuulleet menneisyydestäsi ja sanoivat, että olin tosi vahva kun jaksoin. Vaikkei se niin mennyt.

Ja sitten,  sitten viime viikolla avasin asuntoni oven ja kaikki oli normaalisti. Jos näkisin tulevaisuuteen, tietäisin, että huomenna löydän kenkäsi eteisestäni ja kahvi on jo hyvää vauhtia tippumassa.

"Luolassa" 22.9.-10

Luolan seinämät ovat noin kahden metrin päässä toisistaan.
Seison hämärän ja pimeyden rajamailla ja koitan löytää vielä muutaman radioaktiivisen koppakuoriaisen - ne suuntaavat aina ulospäin. Kivikautisen hautausmaan ummehtuneeseen mutta rakkaaseen tuoksuun sekoittuu vahvan tussin löyhkä joka saa pääni särkemään. Melkein lämpimistä seinämistä voin päätellä ulkopuolella olevan laavaa - sen siitä saa kun menee liian syvälle pysäköintihalliin. Kissat toki vahingoittuvat uteliaisuutensa vuoksi, mutta minä olen ihminen. Ihminen, kuulitteko!?

Äkillinen maan ärtynyt murina tiputtaa katossa roikkuvia suolakristalleja takanani. Minä käännyn ja näen valonkajoa. Noinko lähellä luolan suuaukko olikin? Valo voimistuu vaikken liiku ja petyn. Joku toinenkin on siis eksynyt luolaan...

Jostakin katon pimeydestä lähtee liikkeelle jotakin nahkaista ja pelästynyttä. Lepakoita. Ovatkohan ne koskaan nähneet valoa? En usko etteivät olisi.
Odotan valonlähteen nurkan takaa ja sen se tekeekin: loputon virta kuumaa sulaa kiveä. Käännyn juostakseni mutta huomaan multapintaisten seinämien sortuvan.
"Nyt minä kuolen", ajattelen ja sen minä teenkin.

Vihdoinkin.

"Alku" 15.9.-10

Alussa oli suo. Ei kuokkaa eikä Jussia, vain suo. Suosta nousi suoeläimiä, joilla oli karvaiset käpälät ja kolme hammasta. Hampaillaan ne rikkoivat kuvitteellisia kookospähkinöitä, kun eivät tienneet paremmastakaan. Ilman häntää ne eivät voineet edes uida, sillä Evoluutio oli kertonut sen niille. Heille. Oma persoona kehittyi jo 200 vuotta ajanlaskun kahvitauon alun jälkeen, samoin mieltymys paritella ydinjätteestä kuoriutuvien toukkien kanssa. Siitä syntyi risteytys nimeltä Jussi, joka nimesi suoeläimet mammuteiksi, tappoi ja myöhemmin söi ne. Kolmesta hampaasta hän teki pianon joka ei soinut eikä edes näyttänyt hyvältä. Tästä masentuneena Jussi lauloi omatoimisena poikana itsensä suohon, jossa eli kolme vuotta ja kuoli jääkauden tullen.

"Mufasa" 15.9.-10

Menninkäinen sateessa ilman suojaavia kahvinpuruja, etsien onneaan ankan räpylöistä

Uppsalan ainoa lintu biisonilauman keskellä,
faaraoiden perintönä hunajaa, sitä yhä kelvollista.
Alfauroksen vastaluvun vastaluku kupillisessa kirnupiimää:
simpanssin löyhkää matelee bussin takavaloissa kuin
antihistamiinihuuruinen norppa rannalla, bailaten pingviinien kanssa.

"Ankka" 12.9.-10

Jos ankan ääni ilman kaikua
onkin kaiku ilman ääntä
etenevää hiljaisuutta
tilassa täynnä tyhjää