"Tarina punaisista siivistä" 15.10.-12

Hän luuli osaavansa lentää. Ymmärrätkö, niin hän luuli, hassu lapsi. Hän luuli, että hänen lapaluidensa jatkeena oli punaiset siivet. Ne olivat niin untuvaiset, että hän väitti talvisin pärjäävänsä ilman takkia. Siivet lämmittivät häntä, niin hän sanoi pakkasen saadessa hänen käsivartensa sinertämään.

Hän oli aina vihainen, kun en päästänyt häntä yksinään ulos, mutta minä opin jo siitä yhdestä kerrasta, kun hän kiipesi kalliolle, hyppäsi alas ja mursi molemmat jalkansa.
"Linnunpoikasetkin harjoittelevat korkealta. Tämä oli sinun syysi, kun et vienyt minua korkealle, kun olin pieni", hän sanoi itkuisella äänellä terveyskeskuksesta lähtiessämme.

Ennen pitkää hän lakkasi puhumasta siivistään. Ajattelin sen menneen kokonaan ohi, ajattelin, että se oli ollut vain lapsuuden kuvitteluleikki. Sellainen ihan vaaraton, paitsi että tämä oli aiheuttanut hänen kohtuullisen pieneen ikäänsä nähden aivan liian paljon vaaratilanteita.

Pian huomasin hänen laihtuvan laihtumistaan. Ensin uskoin kaikkia terveydenhoitoalan ammattilaisia heidän sanoessaan sen olevan kasvupyrähdyksen aiheuttama epätasapaino ja että se menisi kyllä ennen pitkää ohi. Kuitenkin hän oli laiha vielä kolmenkin vuoden päästä.

Eräänä päivänä hän tuli luokseni huutaen:
"Äiti, äiti, miksi minuun sattuu niin kovasti?"
Sulkiessani hänet syleilyyn käteni tavoitti hänen ruhjoutuneen selkänsä aiheuttaen tuskanulvaisun. Ruhjeista pilkottivat lapaluiden kärjet, verta valui pitkin hänen alaselkäänsä kohti reisiä ja lattialle lätäköksi. En tiennyt mitä tehdä - laiha lapseni selkä veressä sopersi itkien ajatelleensa, etteivät siivet olleetkaan vielä valmiit, koska niiden päällä oli liiaksi rasvaa ja nahkaa. Minulla ei ollut keinoja auttaa.
Soitin hätänumeroon joka oli ruuhkainen syystä tai tai toisesta Juuri, kun linja aukesi, tyttäreni menetti tajuntansa. Suustani tunkeutui surkea parku, pudotin puhelimen lattialle ja itkin.

Hänellä todella oli siipensä, tajusin, kun katsoin lattialla makaavaa hahmoa, joka vielähetki sitten oli ollut lapseni tomumaja. Hänellä todella oli punaiset siipensä, joilla hän nyt lensi jossakin toivottavasti onnellisena.

Mutta miksi, voi miksi niiden piti satuttaa niin kovasti meitä molempia?

"Lasienkeli" 29.12.-10

Lasienkeli
Sinä siro ja kaunis
Jonkun taidolla tekemä

Lasienkeli
Löysin sinut maasta
Yritit lentää kivikon yli
vaikka siivistäsi lohkeili paloja

Lasienkeli
joku ei pitänyt sinua arvossa
Jonkun mielestä olit vain
sulatettua hiekkaa
arvotonta roinaa
Mikä typerys hän olikaan

Lasienkeli
En anna sinun hajota
Paikkaan siipesi vaikka saisin haavoja
Kiroan ikuisesti sitä
joka päästi sinut putoamaan.

"Hiljaisuus kertoo eniten" 6.5.-10

Eläisinkö kuolleena
rajamaiden takana
Tietämättä mikä olen,
jyvä vaiko akana?

Päättyykö maailma
samalla kuin elämä?
Jatkuuko vaellus,
jossain, kaukana, pois?

Kantaako siivet
vai huojuuko olevuus?
Joskus hiljaisuus
kertoo eniten.

Kaupungissa pimeää,
turvatonta, hämärää.
Kädet taskussa,
katse maassa.
En jaksa välittää.

Joskus hiljaisuus
kertoo eniten
Ei kuuntele muita
vaan huutaa ne alleen.

Onko ihmisyys pahe
lahja
vai kirous?

Joskus hiljaisuus
kertoo eniten
vaikkei sanoisikaan
yhtään mitään

Puolta tavua pitempää.