"Luolassa" 22.9.-10

Luolan seinämät ovat noin kahden metrin päässä toisistaan.
Seison hämärän ja pimeyden rajamailla ja koitan löytää vielä muutaman radioaktiivisen koppakuoriaisen - ne suuntaavat aina ulospäin. Kivikautisen hautausmaan ummehtuneeseen mutta rakkaaseen tuoksuun sekoittuu vahvan tussin löyhkä joka saa pääni särkemään. Melkein lämpimistä seinämistä voin päätellä ulkopuolella olevan laavaa - sen siitä saa kun menee liian syvälle pysäköintihalliin. Kissat toki vahingoittuvat uteliaisuutensa vuoksi, mutta minä olen ihminen. Ihminen, kuulitteko!?

Äkillinen maan ärtynyt murina tiputtaa katossa roikkuvia suolakristalleja takanani. Minä käännyn ja näen valonkajoa. Noinko lähellä luolan suuaukko olikin? Valo voimistuu vaikken liiku ja petyn. Joku toinenkin on siis eksynyt luolaan...

Jostakin katon pimeydestä lähtee liikkeelle jotakin nahkaista ja pelästynyttä. Lepakoita. Ovatkohan ne koskaan nähneet valoa? En usko etteivät olisi.
Odotan valonlähteen nurkan takaa ja sen se tekeekin: loputon virta kuumaa sulaa kiveä. Käännyn juostakseni mutta huomaan multapintaisten seinämien sortuvan.
"Nyt minä kuolen", ajattelen ja sen minä teenkin.

Vihdoinkin.