"Tarina punaisista siivistä" 15.10.-12

Hän luuli osaavansa lentää. Ymmärrätkö, niin hän luuli, hassu lapsi. Hän luuli, että hänen lapaluidensa jatkeena oli punaiset siivet. Ne olivat niin untuvaiset, että hän väitti talvisin pärjäävänsä ilman takkia. Siivet lämmittivät häntä, niin hän sanoi pakkasen saadessa hänen käsivartensa sinertämään.

Hän oli aina vihainen, kun en päästänyt häntä yksinään ulos, mutta minä opin jo siitä yhdestä kerrasta, kun hän kiipesi kalliolle, hyppäsi alas ja mursi molemmat jalkansa.
"Linnunpoikasetkin harjoittelevat korkealta. Tämä oli sinun syysi, kun et vienyt minua korkealle, kun olin pieni", hän sanoi itkuisella äänellä terveyskeskuksesta lähtiessämme.

Ennen pitkää hän lakkasi puhumasta siivistään. Ajattelin sen menneen kokonaan ohi, ajattelin, että se oli ollut vain lapsuuden kuvitteluleikki. Sellainen ihan vaaraton, paitsi että tämä oli aiheuttanut hänen kohtuullisen pieneen ikäänsä nähden aivan liian paljon vaaratilanteita.

Pian huomasin hänen laihtuvan laihtumistaan. Ensin uskoin kaikkia terveydenhoitoalan ammattilaisia heidän sanoessaan sen olevan kasvupyrähdyksen aiheuttama epätasapaino ja että se menisi kyllä ennen pitkää ohi. Kuitenkin hän oli laiha vielä kolmenkin vuoden päästä.

Eräänä päivänä hän tuli luokseni huutaen:
"Äiti, äiti, miksi minuun sattuu niin kovasti?"
Sulkiessani hänet syleilyyn käteni tavoitti hänen ruhjoutuneen selkänsä aiheuttaen tuskanulvaisun. Ruhjeista pilkottivat lapaluiden kärjet, verta valui pitkin hänen alaselkäänsä kohti reisiä ja lattialle lätäköksi. En tiennyt mitä tehdä - laiha lapseni selkä veressä sopersi itkien ajatelleensa, etteivät siivet olleetkaan vielä valmiit, koska niiden päällä oli liiaksi rasvaa ja nahkaa. Minulla ei ollut keinoja auttaa.
Soitin hätänumeroon joka oli ruuhkainen syystä tai tai toisesta Juuri, kun linja aukesi, tyttäreni menetti tajuntansa. Suustani tunkeutui surkea parku, pudotin puhelimen lattialle ja itkin.

Hänellä todella oli siipensä, tajusin, kun katsoin lattialla makaavaa hahmoa, joka vielähetki sitten oli ollut lapseni tomumaja. Hänellä todella oli punaiset siipensä, joilla hän nyt lensi jossakin toivottavasti onnellisena.

Mutta miksi, voi miksi niiden piti satuttaa niin kovasti meitä molempia?

"Kohtuus" 23.12.-11

Kertokaa minulle mitä on kohtuus
sillä minä näen vain mustan ja valkoisen

Kertokaa mitä on vihata
vihaamatta myös itseään
Kertokaa mitä on rakastaa
rakastamatta aivan kaikkea
aivan liikaa
Kertokaa mitä on välittää
ilman syyllisyyttä ja loputonta huolta
Kertokaa mitä on kohtuus
Minä kerron mitä on tunne
ja elämä

"Vanha Hämeentie" 21.12.-11

Vanhan Hämeentien märkä asfaltti
Pimeässä ohikiitävien autojen valot
Hypin vesilätäköissä, tänään
se on elämäni tarkoitus

Ei enää yliajettuja vaahteranlehtiä
Ei enää maahan pudonneita omenoita
Ei riemua syksyn ensimmäisistä tihkusateista
Sade ei ole sääilmiö vaan olotila

Vanhan Hämeentien jäinen asfaltti
Etukumara asento ja tyhjä pää
Itkua pidätellen lasken askeleita,
katulaattoja, sekunteja siihen
kun "tänään" on pelkkä "eilen".

18.-19.10.-10

Onko ruoho vihreämpää
pensasaidan toisella puolen?

"Ei", he sanoivat
"Siellä on kellanvihreää."
Mutta minähän olen aina pitänyt ruskasta.

Silloin en muistanut
kuinka kylmiä syksyt ovat
Minä en muistanut
kuinka jalat uppoavat mätäneviin lehtiin
Enkä sitä, miten siilin päälle tallaaminen sattuu ---

Sisälle
sillä enhän minä tarkoittanut satuttaa.

Kuoleman korjatessa satoaan
en ollut vielä valmis
Olen tässä kai keväälläkin
kitukasvuisen puun turha hedelmä

Ajatusten syyttävä äänimatto,
tiivis,
kuin kasa lehtiä
kasa murrettuja värisävyjä
Murrettuja sydämiä

Sanoo, kaikki on minun vikani
muiden vika.
Sanoo, ettei pitäisi surra
sillä tämä on vasta lopun alkua.
Sanoo, valita sitten
kun tämä huonokin elämä valuu sormiesi välistä

Sanoo, iloitse nyt
sitä iloasi
jota tuntisit hänen puolestaan
jos se ei tekisi sinulle kipeää

Silti kivunkin edessä on oltava vahva.

Minä olen ollut vahva.
Minä olin vahva
Mutta vahvakaan ei ollut ikuinen
tämän kaiken ollessa niin kuluttavaa

Olen heikko
Olen merkityksettömyys
Olen huono ihminen,
lasivillassa kasvatettu lellilapsi




Se vain tekee niin kipeää olla sairas.


Henkisesti.

"Titanic" 16.8-10

Nähkäämme New Yorkissa
Katselen teitä viimeiseen saakka
Pidä lapsista huolta
toivota hyvät yöt

Vene lähti avomerelle
ihmisten huudot ympärilläni
Vesi tavoittelee meitä kaikkia

En usko enää tulevaan
mutta toivon

Vettä jo keulaan, nimeen asti
valot vilkkuvat
sammuvat sitten,
perä vajoaa aaltoihin.

Nähkäämme New Yorkissa
olivat viimeiset sanani
sitten vajosin pohjaan
kera uppoamattoman laivan.

"Noidankehä" 29.4.-10

Nojaan sängynlaitaan ja mietin
Miksi edes tarvitsin mitään
kun kerran olen
niin pirun onnellinen?

Vihaan itseäni koska valitan
Valitan koska vihaan itseäni
Ja se pahuus
vain kasvaa ja kasvaa
Kunnes tulvii yli äyräiden
saaden minut tärisemään
vihasta
surusta
kaikesta

Nojaan sängynlaitaan ja mietin:
Ehkä tämän kaiken takia.

"Naamio" 27.3.-10

Peitän ilolla
surun ja vihan
Peitän ilolla
ja valehtelen teille.
Itselleni.

Mutta silti tiedän
naamio rakoilee
Te näette lävitseni.
Minä tiedän.

Enkä sure sitä lainkaan.

"Kuinka kauan?" 24.2.-10

Kuinka kauan vielä
kykenen tuhlaamaan aikaa
siihen, että suren tekojani?

Sitä, mikä on jäänyt tekemättä
Mitä olisi pitänyt sanoa
tai jättää sanomatta
Kuinka olisikin pitänyt
väittää vastaan
eikä istua kiltisti ja manata.

Kuinka kauan vielä
kykenen tuhlaamaan aikaa
tulevaisuuden murehtimiseen?

Miksi jaksan huolehtia
maailmasta,
siitä miten minä
en voi yksin vaikuttaa kohtaloomme.
Miksi välittäisin teistä
kun en itsekään halua elää?

18.2.-10

Kyynelsilmin katsellen maailmaa
Tappaen katseella kaiken pahan
Suren sitä,
miten tyhmiä me ihmiset olemmekaan.

"Ihmissyöjä" 29.1.-10

Toinen jalka poikki
repussa raakaa lihaa
Mihin ihminen joutuukaan
kun kykenee tuntemaan vain surua
ja vihaa?

"Tekopyhät" 24.12.-09

Repikää minut palasiksi
Sylkekää päälleni
Lyökää
Potkikaa
Haukkukaa
Poistukaa naureskellen

Kunhan ette sure
tekopyhää suruanne
sitten kun olen mennyt
En jaksanut enää