"Synkkään kasteltu tyttö" 10.4.-11

Muistatko, kun toissa syksynä pihalta löytyi synkkään kasteltu tyttö?

Kasteltu, tai ehkä se oli kieriskellyt siellä itse. Joka tapauksessa se oli yltä päältä synkässä eikä oikein tiennyt, miten ihmeessä pääsisi siitä eroon. Kai se uskoi ettei mitenkään, ainakin koska synkkä ei ollut enää nestemäistä: se oli jo kuivunut, kuin lasite, ehkä jo poltettukin vedenkestäväksi. Sitä ei saisi enää irti hajottamatta astiaa, tai tyttöä.

Silloin lasitteen alta voisi pelastaa sen mikä on pelastettavissa, siitä voisi ehkä muovata vielä jotain mikä muistuttaisi alkuperäistä.

”Muistuttaisi” ei riitä, se ei olisi sama. ”Muistuttaisi” olisi lobotomia.

”Olisi.”

Sillä nyt he eivät kuitenkaan olleet tekemisissä keramiikan tai taideväärennösten kanssa. Synkkään kasteltu tyttö oli vielä ihminen, vaikka sitä ei olisikaan päälle päin ehkä uskonut. Ehkä he unohtivat sen ajan myötä, sillä lopulta he jättivät suuritöisen ihmisraadon syrjään kuin se olisi ollut sellainen monituhatpalainen palapeli, jonka voi toisinaan piilottaa maton alle ja leikkiä että sitä ei ole.
He unohtivat myös, että synkään kastellulla tytöllä oli tunteet. Se näki ihmiset ammattien ja vieraiden takana ja halusi tietää niistä lisää. Toisinaan se kuvitteli että niitä tosiaan kiinnosti, miten sillä menee ja mitä se ajattelee, miten se haistelee öisin keväistä sadetta ja itkee menetettyjä henkiä. Lopulta se ymmärsi ettei sen kannattaisi enää yrittää ja ihmiset kastelivat sen uudelleen synkkään, ettei se liikkuisi tai pilaantuisi. Ne luulivat että synkkää voi käyttää säilöntäaineena.

Mutta ne olivat väärässä.

Synkkään kasteltu tyttö alkoi nimittäin mädäntyä sisältä päin vaikka jokin siellä tappelikin vastaan. Tyttö syytti itseään siitä että se katseli maailmaa synkän läpi, synkkä huurustui sen hengityksestä ja likaantui ulkopuolelta ja maailmasta tuli entistä pimeämpi ja epäselvempi. Muuta tyttö ei tuntenutkaan ansaitsevansa – se ei ollut sellainen ihminen josta olisi kannattanut kirjoittaa laulua, saatikka sitten kirjaa, mutta sillä oli liikaa mielipiteitä ja näkemyksiä jotta sitä olisi voinut jättää turvallisesti syrjään. Se ei sopinut tähän maailmaan.

Joskus oikein pahasti kyllästyessään se koitti raapia itse synkkään aukkoja, mutta tajusi sitten kantapään kautta, että synkkä ei ollut enää pinnalla, se oli imeytynyt sisemmälle. Tyttö koitti päästä niin syvälle, mutta kyennyt enää kun kädet olivat tahrautuneet hänen omaan vereensä. Se kuitenkin jatkoi huomattuaan että sillä tavalla jotakin tuntui synkän turruttamassa ihossa. Koko ajan se yritti unohtaa, että oikeastaan siihen sattui hemmetisti. Se unohti nukkua ja kun muisti, ei enää osannutkaan. Se makasi öitä valveilla ja toivoi synkästä myrkyllisempää, jotta sen ei tarvitsisi enää jaksaa sitä miten se oli jätetty oman onnensa nojaan, eikä kipua tai pimeää maailmaa. Se olisi rikkonut itsensä, mutta tiesi, miten synkkä karkaisi sen kehosta ja leviäisi ympäristöön. Synkkään kasteltu tyttö ei halunnut sitä noille sen unohtaneille ihmisille, joita kaikesta huolimatta rakasti.